Tärkeysjärjestys on tosiaankin muuttunut. On upeaa huomata, että minulla on rakkaita, läheisiä ihmisiä, joista välitän ja jotka välittävät minusta. Tämä on minulle parasta mahdollista terapiaa tällä hetkellä, vaikka kaiken ymmärtämiseen vaadittiinkin ajoittain liialliseltakin tuntuva määrä dramatiikkaa. Ehkä nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta olen ymmärtänyt jotain oleellista siitä, mitä on aito rakkaus, välittäminen ja läheisyys. On mahtavaa vain levätä siinä totuudessa, että minä olen tärkeä, omana itsenäni. Tätäkö se on, eheytyminen? Joka tapauksessa, tunnen itseni tasapainoisemmaksi kuin aikoihin.

En voi olla kuitenkaan ajattelematta, etteikö jostain jo kurkistele jokin harmi, joka kampittaa suoraan kuralammikkoon, kun sopiva tilaisuus iskee. Mutta, se on elämää.

Tuossa aiemmassa postauksessani pelkäsin ja olin vihainen. Minulle oli juuri selvinnyt, että eräiden asioiden takia en voikaan olla täysin erossa entisestä. Ajattelin kauhulla, mitä kaikkea hän voi keksiä minun kiusaamisekseni ja nurkkaan ahdistamisekseni, vieläpä niin, etteivät muut sitä välttämättä edes tajuiaisi. Hänen laillaan häiriintyneethän kaipaavat ennenkaikkea huomiota, mikä tahansa reaktio, jonka jostakin lähteestä saa, on tavoittelemisen arvoista.

Voin nyt kertoa hänen yrittäneen kaikkea mahdollista. Mutta sillä ei, luojan kiitos, ollutkaan sellaista vaikutusta kuin pahimmillani pelkäsin. Päin vastoin. En voinut muuta kuin nauraa koko tyypille. Minusta se on tässä vaiheessa varsin huojentavaa. Hän nimittäin onnistui tekemään itsestään niin naurettavan huomionkipeydellään, että tuskin tällä hetkellä jaksan hänestä ahdistua - tuskin edes pystyn ahdistumaan hänestä. Tiedän hänen olevan erittäin kykenevä negatiivisen ilmapiirin luomiseen ja riidanhaastoon, mutta luulen, ettei se enää ole minun ongelmani. Tai voihan siitä tulla...

Todistaessani hänen hölmöilyjään, ihmisten kysyviä katseita ja huvittuneisuutta tunsin kyllä häpeää. Miten minä olen saattanut olla niin sokea, että pidin tuota ihmistä normaalina ja järkevänä? Ehkä se, että toivoin hänen olevan sitä, peitti todellisuuden alleen? En vain halunnut nähdä totuutta? Niin sen täytyy olla. Kukapa sitä nyt lähtisi ihmissuhteeseen sillä ajatuksella, että toivoo sen epäonnistuvan ja toisen osoittautuvan naurettavaksi hölmöksi.

Tällaisissa ajatuksissa tänään. Vahvempana ja takuulla paremmassa kunnossa kuin vuoteen.

Viikonloppuinen tuulettuminen ja hyvässä seurassa oleminen oli täysin oikea ratkaisu, sain vähän muuta ajateltavaa. Porukalla katsottiin leffaa ja juteltiin pitkästä aikaa kunnolla. Lauantaina kävin muutaman ystävän kanssa nuuskimassa yöilmaa ja nauttimassa hyvästä musiikista parillakin keikalla. Sekin oli varsin tavallista, mutta vapauttavaa. Tiettyyn pisteeseen asti.

Lähtiessäni en osannut kyllä aavistaa, mitä tuleman piti. Ilta ei tosiaankaan mennyt loppuun asti ihan niin kuin suunnittelin. Minun ja entisen polut nimittäin kohtasivat, etäältä, mutta joka tapauksessa. Ensin ajattelin, että olkoon, pystyn kyllä tämän kestämään ja haluan itsellenikin osoittaa, että se kaikki on taaksejäänyttä elämää. Niin kauan kuin entinen pysyi omissa oloissaan, kaikki olikin ihan hyvin. Vainoharhaisuuteni ja vihani nousi vasta siinä vaiheessa, kun näin hänet yhtäkkiä joidenkin ystävieni seurassa. Vaikka järkeni sanoo, että nämä ihmiset kyllä tietävät, mikä entinen on miehiään (tiesivät jo ennen minua), ei se silti estä kaikenlaisia typeriä ajatuksia tulemasta päähäni. En ymmärtänyt ollenkaan, miksi ihmiset, joita hän minulle haukkui, olivatkin yhtäkkiä haluttua seuraa. Toisaalta, ei sillä nyt ole niin väliä, hänen motiiveillaan tai millään. Eniten vaivasi se, että alkoi tuntua siltä, kuin menneen parisuhteen myrkkyä olisi vaivihkaa ujuttautumassa jostain elämääni takaisin. Alkoi ahdistaa ja puristaa. Olo on kuin jäniksellä auton valokeilassa, paniikki on mutta pakoon ei tunnu pääsevän. En tiedä kenelle tässä pitäisi puhua tai mitä tehdä. Vai pitääkö vain odottaa, että tämä menee ohi?

Huomasin, että pelkään todella paljon sitä ihmistä edelleen. Ehkä nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Ja olen vihainen itselleni, että olen niin heikko. On niin väärin toivoa, että maa nielaisisi entisen. Niin minä kuitenkin toivon. Millä tästä toipuu, jos ei saa olla koskaan rauhassa? Ottaa päähän!

Tässä eräänä päivänä asioita taas pyöriteltyäni ymmärsin jotain oleelllista, tai ainakin luulen niin. Jouduin kysymään itseltäni, onko sittenkin niin, että suurin mielipaha tällä hetkellä johtuukin siitä, että minun ylpeyteni on kokenut kolauksen? Että olen menettänyt (tai kuvittelen menettäneeni) kasvoni itseni ja toisten edessä sillä, että olin suhteessa otuksen kanssa, jonka todellisesta luonteesta kaikki muut tuntuivat olevan perillä, mutta jolle minä olin täysin sokea? Että tunnenkin itseni ennen kaikkea petetyksi ja typeräksi? Että minun olisi pitänyt tietää ja huomata itse. Että olisin ollut viisaampi, kun olisin jättänyt tutustumatta koko ihmiseen? Että suurin ongelmani onkin tällä hetkellä häpeä siitä, että olin niin heikko että annoin huijata itseäni?

Pitäisikö minun yrittää vakuuttaa itselleni, ettei tapahtuneessa ole mitään hävettävää? Tuo on vain helpommin sanottu kuin tehty...

Joka tapauksessa, viikonloppu tulee, ja aion tehdä jotakin radikaalia. Minä lähden ulos ystävien kanssa. Minusta on alkanut tuntua siltä, että näiden seinien ulkopuolella on elämää, johon minun olisi syytä alkaa osallistua :)

Joskus aiemmin yritin kovasti kirjoittaa tänne, mitä sanoisin entiselle, jos olisi mahdollisuus siihen, ilman mitään seuraamuksia. Tuolloin tuntui siltä, että sanat juuttuvat suuhun ja pelkkä ajatuskin hänen kohtaamisestaan tai hänelle puhumisesta toi pahan olon ja ahdistuksen. Viime aikoina olen käynyt päässäni keskustelua hänen kanssaan, tai lähinnä se kai on ollut jonkinlainen monologi. Olenkin puhunut suuni puhtaaksi monesta asiasta. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, se helpottaa. Joitakin solmuja on varmaankin siis auennut. Olen ollut myös suunnattoman väsynyt, tällä ajatustyöllä lienee osuutta asiaan.

Asia, jota en edelleenkään lakkaa ihmettelemästä on se, miten pitkään näiden haavojen paraneminen kestää. Onneksi olen saanut itselleni tukiverkoston, olisin varsin epätoivoisessa tilassa, jos yksinäni joutuisin näitä asioita käymään läpi.

Vaihdoin myös taustan, en minä niin mustavalkoinen ole, kuin miltä tämän sivun perusteella vaikuttaa :)

Paulah:lle kiitos edellisestä kommentista, huomaan että olet harvinaisen oikeassa! Olen tässä tunteiden vuoristoradalla sahatessani edestakaisin tajunnut muuttuneeni - tai kasvaneeni ja parantuneeni, miten vain. On nimittäin outoa, miten vähän entisestä kuuleminen nykyään liikuttaa mitään. Ei ainakaan herätä mitään kauhuolotiloja. Näinkö pitkälle tässä onkin jo päästy? Huomaan myös nukkuneeni jo monta yötä kuin pieni lapsi, kuulematta mitään risauksia ja rapsahduksia, ilman pelkoa. Ajattelin tosiaan rämpiväni ympyrää jossakin loputtomassa rämeessä, mutta huomaamattani olenkin päässyt ainakin lähelle kuivaa maata. Olen huomannut tekeväni monia asioita, joihin en ole puoleen vuoteen rohjennut ryhtyä. Toki tällaisia pilkahduksia paremmasta on ollut jo aiemmin, muttei tässä mittakaavassa. Rohkenen olla oma itseni ja puolustaa oikeuksiani, pelkäämättä, että kohta joku lyö jollain. Eikö se ole jo jotain?

Maailmankatsomukseni, tai miksi sitä nyt sitten sanotaankaan, on sellainen, että paha saa aina palkkansa ja kukin ansionsa mukaan. Edestään löytää, kuten sanonta kuuluu. Olen myös entisen kohdalla vakaasti uskonut siihen. Nyt kun niin kävi, tunnen jostain kumman syystä jonkinlaista sääliä häntä kohtaan. Sääliä siinä mielessä, ettei raukka tajua, ettei maailma pyöri hänen mielensä mukaan eikä etenkään hänen napansa ympärillä, eikä elämässä voi toimia kuten hän toimii ja ettei muita ihmisiä voi kohdella kuin karjaa.

Yksityiselämässä löytyy kyllä sellaisia, jotka suostuvat "lähteeksi" narsistiselle tarpeelle, olinhan itsekin sellainen. Joustin, otin kaiken vastaan, annoin anteeksi, yritin muuttua hänen ihannenaisekseen (joka oli tietysti inhimillisesti mahdotonta). Työpaikalla on eri asia. Entinen ei tainnut ymmärtää tätä, kuten olen aiemminkin jo kirjoittanut. Eräiden yhteistyökumppaneiden kautta kuulin, että entinen oli muutama kuukausi sitten aiheuttanut miltei käsirysyn työpaikallaan, viikon huutamisen ja raivoamisen jälkeen hän sai lähteä välittömästi, koska oli jo aiemmin aiheuttanut vaikeuksia, nimenomaan kyse oli riidan kylvämisestä. Olen varmasti huono ihminen, mutta silti joku sisälläni huutaa: siitäs sait, mitäs minä sanoin, kuka ei osannut käyttäytyä? Jotenkin minun näköjään täytyy saada edelleenkin vakuutella itselleni, etten ollut sellainen hullu, joksi minua syytettiin.

Elämä nyt vaan on täynnä kummallisia pelkoja, jotka heijastelevat kaikkiin blogimerkintöihin, näemmä. Kun edelliset pelot hälvenevät, tilalle tulee monin verroin uusia – josta voisi päätellä, että elämässä tulisi vallita jonkinlainen kauhun tasapaino…? Tällä hetkellä kissana pöydällä on se, onko minusta lopulta luottamaan keneenkään, päästämään ketään lähelle? Onko minusta koskaan terveeseen suhteeseen, kun en sellaisesta enää mitään tiedä? Riittääkö se, että tietää mikä on sairasta ja kieroutunutta sen määrittelemiseen mikä ei sitä ole? Onko minulla uskallusta hypätä tyhjän päälle, mikäli sellainen tilanne eteen tulee? Jos on ilmassa roikkuvia merkkejä uskominen, sellainen tilanne tulee, ennemmin tai myöhemmin. Pitikö sitten mennä jossain vaiheessa kunnolla harhaan, jotta voisi löytää perille paremmin? Tuntuu, että hukun omiin kysymyksiini ja niiden tuomaan epävarmuuteen.

Tässä tuntee välillä olevansa kiertotien kiertotien kiertotiellä, eikä oikeasta suunnasta hajuakaan. Missään ei tunnu olevan juurikaan järkeä. Ajoittain sitä ajattelee varsin kirkkaasti, tajuten, miten paljon on edistytty. Toisinaan taas tekee mieli kirkua, pomppia koko roskan päällä ja vihata kaikkea. Kieltäytyä ymmärtämästä, uskomasta parempaan päivään, näkemästä saavutettua etenemistä. Pitäisi kai olla aikuinen, alistua ja ymmärtää, että tätähän se elämä on. Välillä saa siipeensä, sitten toivutaan, kasvetaan ja ollaan taas vahvempia. Hemmetin ärsyttävää. Tahdon kiukutella, heittää astiat seinään ja itkeä tuntitolkulla. Vaipua itsesääliin, saada uhmapuuskan ja riehua. Purkaa kaiken mieltä painavan ja heittää sen jonnekin syvään paikkaan. Mutta enhän minä, hyvä ihminen, niin tee. Minä kestän, vaikka niskaan kaadettaisiin kuumia kiviä.

Minä olen niin kovasti yrittänyt olla ei-tunnistettava, että alan jo epäillä, kuka minä itse asiassa edes olen, olenko neutralisoinut itseni olemattomiin? Enkä tiedä enää, onko kysymys niinkään menneestä suhteesta vai minusta itsestäni. Meninkö hukkaan jo aiemmin vai onko tämä pelkästään henkisen puristuksen tulosta? Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kaikki on hyvin, muttei kuitenkaan ole. Prosessi on kesken. Kärsivällisyyttä tässä kai eniten tarvitaan.

Olen miettinyt, vaivaako minua taas jonkinasteinen masennus. Olen tästä aiheesta ennenkin tänne jotain laittanut muistaakseni, mutta nyt tuo ajatus tuli taas mieleen. Kun on päiviä, ellei jopa viikkoja, jolloin väsyttää älyttömästi, ei meinaa päästä sängystä ylös aamulla, sitä vain nukkuisi. Mikään ei tunnu miltään, eikä saa ajateltuakaan mitään. Tuntee itsensä vain tosi tyhmäksi, niin, ja väsyneeksi. Eikä se väsymys vähene nukkumalla, päin vastoin, siten tulee vain vielä huonompi ja väsyneempi olo. Sitä kiertää jonkinlaista kehää, tai siltä se ainakin tuntuu. Jokin uusi asia jaksaa kiinnostaa hetken aikaa ja vie ajatukset muualle (kiertämään eri kehää?) mutta lopulta palaa siihen samaan. Onko tästä labyrintistä ulospääsyä missään? Onko tämä vain hetkittäistä, yksi niistä huonoista päivistä? Vai pidempiaikainen mahalasku? Kuka tietää. Aika hiljaista on, ajatuksissa ja muutenkin.

Minulla on ollut tähän mennessä aivan ihana kesä, olen kokenut paljon kaikenlaista uutta ja ihmeellistä, eheytynyt, parantunut. Minua on kuunneltu ja olen saanut myös itse kuunnella toisia. Olen lukenut paljon aiheeseen liittyen, ymmärtänyt monta asiaa. Senkin, että henkiset haavani ovat todella syviä, vaikka paranemaan päin ovatkin. Siltikin, tuntuu että tässä ollaan vasta puolitiessä. Ja epäilyttää, onko minusta enää. Mihinkään.