On pitänyt päivittää tänne jotakin, mutten oikein ole tiennyt mitä sanoa. Vainoharhaisuuteni vaikuttaa edelleenkin, haluan sanoa kaiken niin, että pysyn edelleenkin tuntemattomana. Vaikka päivä päivältä sillä asialla alkaa olla yhä vähemmän merkitystä. Kiusaus on hirveä laittaa asiat tänne juuri niin kuin ovat, mutta ehkei se olisi järkevää sittenkään.

Tuossa aiemmassa postauksessani pelkäsin ja olin vihainen. Minulle oli juuri selvinnyt, että eräiden asioiden takia en voikaan olla täysin erossa entisestä. Ajattelin kauhulla, mitä kaikkea hän voi keksiä minun kiusaamisekseni ja nurkkaan ahdistamisekseni, vieläpä niin, etteivät muut sitä välttämättä edes tajuiaisi. Hänen laillaan häiriintyneethän kaipaavat ennenkaikkea huomiota, mikä tahansa reaktio, jonka jostakin lähteestä saa, on tavoittelemisen arvoista.

Voin nyt kertoa hänen yrittäneen kaikkea mahdollista. Mutta sillä ei, luojan kiitos, ollutkaan sellaista vaikutusta kuin pahimmillani pelkäsin. Päin vastoin. En voinut muuta kuin nauraa koko tyypille. Minusta se on tässä vaiheessa varsin huojentavaa. Hän nimittäin onnistui tekemään itsestään niin naurettavan huomionkipeydellään, että tuskin tällä hetkellä jaksan hänestä ahdistua - tuskin edes pystyn ahdistumaan hänestä. Tiedän hänen olevan erittäin kykenevä negatiivisen ilmapiirin luomiseen ja riidanhaastoon, mutta luulen, ettei se enää ole minun ongelmani. Tai voihan siitä tulla...

Todistaessani hänen hölmöilyjään, ihmisten kysyviä katseita ja huvittuneisuutta tunsin kyllä häpeää. Miten minä olen saattanut olla niin sokea, että pidin tuota ihmistä normaalina ja järkevänä? Ehkä se, että toivoin hänen olevan sitä, peitti todellisuuden alleen? En vain halunnut nähdä totuutta? Niin sen täytyy olla. Kukapa sitä nyt lähtisi ihmissuhteeseen sillä ajatuksella, että toivoo sen epäonnistuvan ja toisen osoittautuvan naurettavaksi hölmöksi.

Tällaisissa ajatuksissa tänään. Vahvempana ja takuulla paremmassa kunnossa kuin vuoteen.