Kiitos taas kommentoijille rohkaisusta ja viisaista sanoista!

Viikonloppuinen tuulettuminen ja hyvässä seurassa oleminen oli täysin oikea ratkaisu, sain vähän muuta ajateltavaa. Porukalla katsottiin leffaa ja juteltiin pitkästä aikaa kunnolla. Lauantaina kävin muutaman ystävän kanssa nuuskimassa yöilmaa ja nauttimassa hyvästä musiikista parillakin keikalla. Sekin oli varsin tavallista, mutta vapauttavaa. Tiettyyn pisteeseen asti.

Lähtiessäni en osannut kyllä aavistaa, mitä tuleman piti. Ilta ei tosiaankaan mennyt loppuun asti ihan niin kuin suunnittelin. Minun ja entisen polut nimittäin kohtasivat, etäältä, mutta joka tapauksessa. Ensin ajattelin, että olkoon, pystyn kyllä tämän kestämään ja haluan itsellenikin osoittaa, että se kaikki on taaksejäänyttä elämää. Niin kauan kuin entinen pysyi omissa oloissaan, kaikki olikin ihan hyvin. Vainoharhaisuuteni ja vihani nousi vasta siinä vaiheessa, kun näin hänet yhtäkkiä joidenkin ystävieni seurassa. Vaikka järkeni sanoo, että nämä ihmiset kyllä tietävät, mikä entinen on miehiään (tiesivät jo ennen minua), ei se silti estä kaikenlaisia typeriä ajatuksia tulemasta päähäni. En ymmärtänyt ollenkaan, miksi ihmiset, joita hän minulle haukkui, olivatkin yhtäkkiä haluttua seuraa. Toisaalta, ei sillä nyt ole niin väliä, hänen motiiveillaan tai millään. Eniten vaivasi se, että alkoi tuntua siltä, kuin menneen parisuhteen myrkkyä olisi vaivihkaa ujuttautumassa jostain elämääni takaisin. Alkoi ahdistaa ja puristaa. Olo on kuin jäniksellä auton valokeilassa, paniikki on mutta pakoon ei tunnu pääsevän. En tiedä kenelle tässä pitäisi puhua tai mitä tehdä. Vai pitääkö vain odottaa, että tämä menee ohi?

Huomasin, että pelkään todella paljon sitä ihmistä edelleen. Ehkä nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Ja olen vihainen itselleni, että olen niin heikko. On niin väärin toivoa, että maa nielaisisi entisen. Niin minä kuitenkin toivon. Millä tästä toipuu, jos ei saa olla koskaan rauhassa? Ottaa päähän!