Elämä on muuttunut hektiseksi. Omaa aikaa ei tunnu olevan juuri ollenkaan, mutta tämä ei suinkaan johdu uudesta suhteesta, vaan elämän tärkeysjärjestyksen löytymisestä. Niin ainakin luulen. Todella kaukaiselta tuntuu entinen suhde ja sen aiheuttamat asiat, ainakin juuri tällä hetkellä. Välillä tietysti tulee mieleen kaiken laista, etenkin, jos joutuu kuulemaan asioista jotakin tai näkee tiettyjä ihmisiä. Mutta sellainen masentavan musertava painon tunne on rinnan päältä pois, se oli nimittäin hiipimässä takaisin, kun tajusin, että jotkut toiset saattaisivat olla vaarassa ja koin syyllisyyttä, etten ollut avoimesti paljastanut totuutta entisestä. Olen viimeinkin kai tajunnut, etten ole vastuussa muiden ihmisten toilailuista, enkä voi pelastaa jokaista, joka on vaarassa joutua samaan loukkuun, mistä itse pelastauduin.

Tärkeysjärjestys on tosiaankin muuttunut. On upeaa huomata, että minulla on rakkaita, läheisiä ihmisiä, joista välitän ja jotka välittävät minusta. Tämä on minulle parasta mahdollista terapiaa tällä hetkellä, vaikka kaiken ymmärtämiseen vaadittiinkin ajoittain liialliseltakin tuntuva määrä dramatiikkaa. Ehkä nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta olen ymmärtänyt jotain oleellista siitä, mitä on aito rakkaus, välittäminen ja läheisyys. On mahtavaa vain levätä siinä totuudessa, että minä olen tärkeä, omana itsenäni. Tätäkö se on, eheytyminen? Joka tapauksessa, tunnen itseni tasapainoisemmaksi kuin aikoihin.

En voi olla kuitenkaan ajattelematta, etteikö jostain jo kurkistele jokin harmi, joka kampittaa suoraan kuralammikkoon, kun sopiva tilaisuus iskee. Mutta, se on elämää.

On pitänyt päivittää tänne jotakin, mutten oikein ole tiennyt mitä sanoa. Vainoharhaisuuteni vaikuttaa edelleenkin, haluan sanoa kaiken niin, että pysyn edelleenkin tuntemattomana. Vaikka päivä päivältä sillä asialla alkaa olla yhä vähemmän merkitystä. Kiusaus on hirveä laittaa asiat tänne juuri niin kuin ovat, mutta ehkei se olisi järkevää sittenkään.

Tuossa aiemmassa postauksessani pelkäsin ja olin vihainen. Minulle oli juuri selvinnyt, että eräiden asioiden takia en voikaan olla täysin erossa entisestä. Ajattelin kauhulla, mitä kaikkea hän voi keksiä minun kiusaamisekseni ja nurkkaan ahdistamisekseni, vieläpä niin, etteivät muut sitä välttämättä edes tajuiaisi. Hänen laillaan häiriintyneethän kaipaavat ennenkaikkea huomiota, mikä tahansa reaktio, jonka jostakin lähteestä saa, on tavoittelemisen arvoista.

Voin nyt kertoa hänen yrittäneen kaikkea mahdollista. Mutta sillä ei, luojan kiitos, ollutkaan sellaista vaikutusta kuin pahimmillani pelkäsin. Päin vastoin. En voinut muuta kuin nauraa koko tyypille. Minusta se on tässä vaiheessa varsin huojentavaa. Hän nimittäin onnistui tekemään itsestään niin naurettavan huomionkipeydellään, että tuskin tällä hetkellä jaksan hänestä ahdistua - tuskin edes pystyn ahdistumaan hänestä. Tiedän hänen olevan erittäin kykenevä negatiivisen ilmapiirin luomiseen ja riidanhaastoon, mutta luulen, ettei se enää ole minun ongelmani. Tai voihan siitä tulla...

Todistaessani hänen hölmöilyjään, ihmisten kysyviä katseita ja huvittuneisuutta tunsin kyllä häpeää. Miten minä olen saattanut olla niin sokea, että pidin tuota ihmistä normaalina ja järkevänä? Ehkä se, että toivoin hänen olevan sitä, peitti todellisuuden alleen? En vain halunnut nähdä totuutta? Niin sen täytyy olla. Kukapa sitä nyt lähtisi ihmissuhteeseen sillä ajatuksella, että toivoo sen epäonnistuvan ja toisen osoittautuvan naurettavaksi hölmöksi.

Tällaisissa ajatuksissa tänään. Vahvempana ja takuulla paremmassa kunnossa kuin vuoteen.

Minä olen todella vihainen. Syistä, joita en tässä voi alkaa puimaan, entiseen törmääminen ajoittain on erittäin todennäköistä. Minä pelkään, ja vihaan sitä että pelkään. Millä oikeudella hän tulee minun asioihini, minun reviirilleni tallustelemaan kuin joku kukko tunkiolla? Tekemään myyräntyötään, ahdistamaan ja mitätöimään minun paranemistani ja itsenäisyyttäni? Olen nyt viimein löytänyt oman paikkani, omat juttuni ja nyt hän saapastelee kuin Euroopan omistaja alueella, jonka minä olen omin käsin itselleni raivannut. Tai niin, en voi sanoa, että alue on yksin minun, enkä voi kieltää häntä olemasta missä haluaa. Inhoan, inhoan, inhoan tätä oloa, jonka hän aiheuttaa. Varmasti nauttii siitä, jos tajuaa, miten heikoilla olen. Mieluiten muuttaisin kauas pois, jättäisin tämän kaiken taakse. Mutta minä en voi. Velvollisuus, vastuu ja työ. Moraali. Asiat joista hän ei ole kuullutkaan, estävät minua pakenemasta paikalta.

Ahdistaa niin vietävästi. Ollapa sellainen, jonka hermot kestävät rajattomiin, jonka itsetuntoa eivät moiset heilauta. Joka olisi päässyt jo tavoittamattomiin. Tähän tarvittaisiin nyt kunnon uhma...

Kiitos taas kommentoijille rohkaisusta ja viisaista sanoista!

Viikonloppuinen tuulettuminen ja hyvässä seurassa oleminen oli täysin oikea ratkaisu, sain vähän muuta ajateltavaa. Porukalla katsottiin leffaa ja juteltiin pitkästä aikaa kunnolla. Lauantaina kävin muutaman ystävän kanssa nuuskimassa yöilmaa ja nauttimassa hyvästä musiikista parillakin keikalla. Sekin oli varsin tavallista, mutta vapauttavaa. Tiettyyn pisteeseen asti.

Lähtiessäni en osannut kyllä aavistaa, mitä tuleman piti. Ilta ei tosiaankaan mennyt loppuun asti ihan niin kuin suunnittelin. Minun ja entisen polut nimittäin kohtasivat, etäältä, mutta joka tapauksessa. Ensin ajattelin, että olkoon, pystyn kyllä tämän kestämään ja haluan itsellenikin osoittaa, että se kaikki on taaksejäänyttä elämää. Niin kauan kuin entinen pysyi omissa oloissaan, kaikki olikin ihan hyvin. Vainoharhaisuuteni ja vihani nousi vasta siinä vaiheessa, kun näin hänet yhtäkkiä joidenkin ystävieni seurassa. Vaikka järkeni sanoo, että nämä ihmiset kyllä tietävät, mikä entinen on miehiään (tiesivät jo ennen minua), ei se silti estä kaikenlaisia typeriä ajatuksia tulemasta päähäni. En ymmärtänyt ollenkaan, miksi ihmiset, joita hän minulle haukkui, olivatkin yhtäkkiä haluttua seuraa. Toisaalta, ei sillä nyt ole niin väliä, hänen motiiveillaan tai millään. Eniten vaivasi se, että alkoi tuntua siltä, kuin menneen parisuhteen myrkkyä olisi vaivihkaa ujuttautumassa jostain elämääni takaisin. Alkoi ahdistaa ja puristaa. Olo on kuin jäniksellä auton valokeilassa, paniikki on mutta pakoon ei tunnu pääsevän. En tiedä kenelle tässä pitäisi puhua tai mitä tehdä. Vai pitääkö vain odottaa, että tämä menee ohi?

Huomasin, että pelkään todella paljon sitä ihmistä edelleen. Ehkä nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Ja olen vihainen itselleni, että olen niin heikko. On niin väärin toivoa, että maa nielaisisi entisen. Niin minä kuitenkin toivon. Millä tästä toipuu, jos ei saa olla koskaan rauhassa? Ottaa päähän!

Luulin, että poljen paikallani, mutta huomasinkin tässä yhtäkkiä, että asioiden painopiste onkin muuttunut. En enää parantele niinkään haavoja siitä, mitä minulle on tehty, ainakaan pääasiallisesti. Olen lähes valmis sanomaan suorin sanoin ääneen ne vääryydet mitä minulle on tehty, ja ennen kaikkea, lähes valmis olemaan pelkäämättä kohtaamisia. Se että on valmis sanomaan asiat ääneen, ei tietenkään tarkoita sitä, että marssisin sanomaan ne entiselle päin naamaa. Mutta melkein jo pystyisin sen tekemään, se on jo paljon. Tietyllä tapaa on helpottavaa huomata, etteivät haavoittavat sanat ja tapahtumat ja niiden mieleen pulpahtaminen tuota enää niin pohjatonta murhetta kuin ennen, ärsyttävät ne kyllä, mutta eivät murehduta. Toivon, ettei tästä kuitenkaan nouse mitään järjettömiä agressioita... Olen huomannut, että nyt asioita pystyy ajattelemaan ihan eri tavalla. En oikeuta enkä hyväksy tapahtumia, mutta ne ovat osa minua.

Tässä eräänä päivänä asioita taas pyöriteltyäni ymmärsin jotain oleelllista, tai ainakin luulen niin. Jouduin kysymään itseltäni, onko sittenkin niin, että suurin mielipaha tällä hetkellä johtuukin siitä, että minun ylpeyteni on kokenut kolauksen? Että olen menettänyt (tai kuvittelen menettäneeni) kasvoni itseni ja toisten edessä sillä, että olin suhteessa otuksen kanssa, jonka todellisesta luonteesta kaikki muut tuntuivat olevan perillä, mutta jolle minä olin täysin sokea? Että tunnenkin itseni ennen kaikkea petetyksi ja typeräksi? Että minun olisi pitänyt tietää ja huomata itse. Että olisin ollut viisaampi, kun olisin jättänyt tutustumatta koko ihmiseen? Että suurin ongelmani onkin tällä hetkellä häpeä siitä, että olin niin heikko että annoin huijata itseäni?

Pitäisikö minun yrittää vakuuttaa itselleni, ettei tapahtuneessa ole mitään hävettävää? Tuo on vain helpommin sanottu kuin tehty...

Joka tapauksessa, viikonloppu tulee, ja aion tehdä jotakin radikaalia. Minä lähden ulos ystävien kanssa. Minusta on alkanut tuntua siltä, että näiden seinien ulkopuolella on elämää, johon minun olisi syytä alkaa osallistua :)